Hyvä kalu halpoja hotelleja homoseksuaaliseen helsingissä

Se on pari tuntia vähemmän kuin yleensä. Mies on maalannut pääosin rakennuksia, joiden ikkunoista hämärälle pihalle lankeava valo hullaannutti minut vuonna Kemppisen Tuolta puolen on kokoelma besserwisseröintigurun blogikirjoituksia. Saatoin punastella kirjaa lainatessani, sillä eihän ilmaiseksi netistä justnyt kännykkään saatavia tekstejä paperilta lukeva voi olla kuin tyhmä tai jälkeen jäänyt.

Samaan suuntaan viittaa Kemppinenkin esipuheettomuudessaan, mutta ihan luettaviahan nämä jutut ovat niteenäkin. Kemppinen on huomattavan tietoviisas, paljon nähnyt, ja parhaimmillaan jopa kelpo havaitsija, joten ei kertaus pahaa tee, vaikka sitten eri fontilla.

Karmivaa tässä kirjassa on se, että Kemppinen on valikoinut mukaan liehittelijöidensä kommentteja. Joukossa on fiksuja ihmisiä fiksuine puheenvuoroineen - Sedis ja monet muut - mutta myös vanhan blogistanian pahimmat tehosekoilijat.

Samaan pinoon tarttui kirjastosta myös Esko Valtaojan kolumnikokoelma Ensimmäinen koira kuussa. Lähtökohta on lähes sama kuin Kemppisen kirjalla: En ole aina ollut innostunut Valtaoja-brändistä, ennemminkin kallellani toiseen suuntaan, mutta tämä kirja on jo ties kuinka mones askel parempaan. Ei pidä unohtaa, että Valtaoja on syvimmältä olemukseltaan tinkimätön luonnontieteilijä, ja sivistynytkin vaikka söikin telkussa juustoa ja viinirypäleitä.

Sammakkomaisilta mielipiteiltä vaikuttavat kolumnit ovat hypoteeseja. Hypoteesissa ajatus riisutaan niin alasti, että kuka tahansa voi ampua sen alas. Valtaojan hypoteesit eivät putoile. Ne painetaan sivuiseen pokkariin. Kolmatta ei ole, mutta se on näistä paras.

Se ilmestyy elokuun puolivälissä. Se on kokoelma Kauko Röyhkän virallinen Facebook-päivityksiä. Sen nimi on Virallinen. Kauko oli liian outo, liian vihainen ja liian synkkä, mutta kuitenkin samalla niin arkinen nakkulaisissa mustissa sukissaan.

Sitten luin muutaman romaanin, Karjalan, ja Suursaaren, ja ryhdyin seuraamaan Röyhkää Facebookissa. Tarpeeton vihaisuus on poissa, ja tilalle on tullut rationaalisuus.

Räyhkää uskaltaa nyt kutsua Kaukoksi. Twitteristien näkökulmasta Kaukon vanhanaikaiset, pitkät ja pohdiskelevat kirjoitukset Facebookissa ovat varmasti sosiaalisen median väärinkäyttöä, mutta minulle ne antavat paljon.

Tykkään siitä että ei tuomita. Olen väittänyt sen olleen Ilosaarirock, mutta saattoi se olla joku muukin. Olimme poistumassa festarialueelta, jonka portin tuntumaan oli parkkeerattu rekan perävaunu.

Sen pressujen alle oli hankittu mustiin pukeutunut joukko synkistelijöitä. Muut riensivät vauhdikkaasti, mutta minun askeleeni hidastui. Ja kuulosti vielä paremmalta. Bändi oli Sentenced Muhokselta. Tämän selvitin vuosia myöhemmin. Kymmenkunta vuotta myöhemmin löysin jo kuolemaa tekevän Sentencedin. Ihastuin sen särmikkääseen soitantaan, ja Sami Lopakan synkkiin teksteihin.

Puolen minuutin pätkä rekan lavalla jäi ainoaksi reaaliaikaiseksi kokemuksekseni noista elävistä kuolleista, mutta pidän Sentencedin jäähyväiskeikan taltiointia Buried Alive parhaana suomalaisena rock-DVD: Sen varassa on hyvä kuvitella itsensä hieltä haisevan, rasvalettisen äijälauman sekaan, rähjäistä bändiä fanittamaan.

Keikan kylkiäisenä jaettu lisämateriaalilevy ei hevin unohdu sekään: Näiden kokemusten seurauksena en kykene lukemaan Sami Lopakan esikoisromaania muuna kuin dokumenttina Sentencedin Saksan kiertueelta. Tuskin muuhun on tarvettakaan, sillä Lopakan sanoin kirjassa on enemmän totta kuin hän haluaa myöntää. Lopakka kirjoittaa räkäisesti, ja rokkibändin antiglamourilla mässäillen. Jostain syystä en silti pääse tähän mukaan. En tiedä miksi tämä on kirjoitettu, ja miksi minun piti tämä lukea.

Jos jollekin, suosittelen Marrasta niille, joilla on kitara, ja jotka haluavat sen avulla kuuluisiksi. Joku toinen uravalinta saattaisi olla vähemmän repivä tie tapa syleillä kuolemaa. Hylkijäiltä petojen jäljille, Otava Petotukija Erik S. Nyholmista kiersi ilkeä juoru: Käyttäytymisekologirinki oli siihen aikaan tiivis, ja taipuvainen lammasmaisuuteen, joten minäkin otin juorun tosissani, totena uskomuksena. Erikin poika Kai-Eerik Nyholmin kanssa puhuin viimeksi Joensuun yliopiston biologian laitoksen aulassa väitöskirjaa aloitellessani.

Kai oli tulossa dekaanin puheilta, murheissaan. Petotutkimus ei kelvannut väitöskirja aiheeksi. Sitä ei voinut tiivistää neljään vuoteen. Samanlaisesta epäoikeudenmukaisuudesta kuultuani guuglasin Kaitsun nimeä, ja löysin tämän muistelmateoksen tosimiesten eränkäynnistä seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Samalla löysin parin vuoden mittaisen pätkän omaa elämääni. Olen muistanut siirtyneeni Iitin kirjaston nuortenosastolta suoraan aikuisten romaanien pariin, ja lukeneeni sieltä ensimmäisenä Tappajahain.

Mutta eräkirjojen osastohan on näiden välissä. Niitähän minä luin hyllymetreittäin. Jos muutkin niistä ovat samalla tavoin vapautuneita ja innostavia, saatan palata niiden nokipannuntuoksuiseen maailmaan uudelleen.

Eräkirjailijoilla ei ole älykkökirjallisuuden paineita, ei tarvetta julkisiin kannanottoihin, ja itsensä markkinointiin. Siinä lienee syy leppoisuuteen, vaikka ahman veri tirskuu ja homenokalta lähtee pää. Sain joululahjaksi Joel McIverin kovinta metallikitaristia. Dave Mustainen nostaminen ykköseksi on yllättävä, mutta perusteltu ratkaisu, eikä huolella metallin taontaan perehtyneen McIverin logiikka tunnu pettävän muutenkaan. Hän pyrkii ottamaan tasapuolisesti huomioon muitakin ansioita kuin tilutustaidon, joten sadan kovimman listalle on päässyt Øysten "Euronymous" Aarsethin kaltaisia soittotaidottomia, mutta muilla vahvuuksilla maailmaa muuttaneita sirkkelisahureita.

Kirjassa esiintyy metalliorkesteri josta ja jota en ole kuullut aiemmin: Ilmeisesti minut nolatakseen McIver on sijoittanut bändin molemmat kitaristit sadan parhaan joukkoon, ja kertoo vielä liitteessä Akercocken olevan Brittein saarten paras metalliorkesteri yli vuotiaille kuulijoille.

Ei auttanut kuin täräyttää Spotify tulille. Akercocken ulkoinen olemus tuo mieleen Sentencedin kuoppajaiskiertueellaan, musiikki ei. Heti ensimmäisten riffien jälkeen ymmärsin, että en ole ollut bändin vielä levyttäessä valmis tällaiseen. Soundit ovat suurimmassa osassa kappaleista kummallisen naiivit ja tumppuiset, mutta muuttuvat kokeilujen vyörytyksessä aika ajoin ainutlaatuisen kiehtoviksi. Akercocke yhdistelee saarnaansa aineksia musiikin tyyleistä niin villisti, etten muista kuulleeni vastaavaa.

Tähän täytyy käyttää aikaa ja äänenpainetta. En aina jaksa sammuttaa valoja tai nykiä verhoja eteen kun lähden kävelemään munasillani tielle antavan ikkunan ohi suihkuun. Olen kirjoittanut verkkopäiväkirjaan elämääni ja ajatuksiani näennäisen avoimesti vuodesta Lähes jokainen Facebook-päivitykseni vuodesta on ollut koko maailman luettavissa. Työssäni en ole peitellyt muuta kuin ne osat, joita moodi-ihmisillä on suihkuun mennessä tapana suojata.

Näiden vuosien aikana olen opettanut tuhansia lukiolaisia, ja minulla on ollut muutama sata kollegaa. Olen kertonut verkkopäiväkirjastani tuhansille ihmisille, ja linkittänyt sen osoitteen sähköpostieni alle. Ikkunan toiselle puolen ei silti ole alkanut kertyä kausikorttiaan heiluttelevaa seisomakatsomoa, eikä verkkopäiväkirjaan kävijöitä kahtakymmentä enempää vuorokaudessa. Moni on kohteliaisuuttaan valehdellut lukevansa verkkopäiväkirjaani säännöllisesti, ja paneutuen, mutta en ole antanut valheiden häiritä: Internet on täynnä mieltä kuohuttavaa, ja maailmassa riittää ääntä.

Minussa ei vaan kerta kaikkiaan ole mitään mielenkiintoista. Minusta on ollut huvittavaa seurata keskustelua Facebookin vaaroista.

Miksi niitä surkeita valokuvan kaltaisia valmisteita pitää suojella isoin ympyröidyin C-kirjaimin, ja miksi on niin tärkeää pitää oikeuksistaan älämölöä? Miksi ylipäätään pitäisi laittaa julkiseen jakoon sellaisia kuvia, joista on tarkoitus hyötyä taloudellisesti? Ja miksi on niin tärkeää, ettei kukaan saa tietää minun syöneen tänä aamuna muffinssin.

Siksikö että pomo saattaa saada asian tietoonsa, ja kengittää? Olen silti tuntenut syyllisyyttä: Kirjoittajat eivät ole sitä kaikein vainoharhaisinta koulukuntaa, mutta viesti on silti selvä: Vaan kun ei ole. Olen poikkeava epäihminen, koska olen tavis. Aion siksi kirjoittaa kirjaan Muista että sinä olet lähes sadan prosentin todennäköisyydellä tavis.

Sinulla ei ole niin paljon rahaa, että sinua kannattaisi ryhtyä vasiten kuppaamaan. Sinulla ei myöskään ole niin paljon vaikutusvaltaa, että lähipiiriisi kannattaisi ujuttautua. Päänahallasikaan ei ole hintaa. Ihmisiä kiinnostaa vain 1 mitä muut heistä ajattelevat, 2 miten muista voisi hyötyä ja 3 miten saisi enemmän rahaa? Vaikka toivoisit olevasi haluttua riistaa, ei sinusta kukaan ole kiinnostunut. Korkeintaan voit saada Facebookin seinällesi jonkun puhelinseksimainoksen, tai takan ritiläovia valmistavan sepän yhteystiedot.

Sinä olet yksi ihminen, ja meitä on täällä yli seitsemän miljardia. Olet yhtä merkittävä persoona kuin Keralan maakunnan Olurin kaupungissa asuva sekatyömies Rahid. Tärkeitä olette molemmat - itsellenne ja läheisillenne. Kaikki kirjat ilman messuja Kävin kaksi vuotta sitten viimeisen kerran Helsingin kirjamessuilla. Ajauduin silloin paniikkiin ilman häiriötä, ja päätin Pasilan asemalla ryysiessäni, etten jatkossa päästä vaappuvaa lihaa ja läskiä itseni ja kirjojen väliin.

On mukavaa että kaikki oleelliset kirjat ovat tuossa selän takana hyllyssä. Wilsonin ainoa romaani Anthill , Veikko Huovisen koko tuotanto, Ullica Segersrålen kirjoittama William Hamiltonin elämäkerta, Antti Hyryn tärkeimmät, ihanaisilta Kialta ja Meeriltä saamani Pekka Tuurin kokoelma parhaita uppokuvia, ja Simon Garfieldin hersyvä oodi kartoille.

Don Tamin elämäkerta pyrkii listalle, mutta ei pääse edes ehdokkaaksi, vaikka kertoo parhaat tarinat. Haltin valloitus, Kaarina Karin Säätiö, Lapin erämaiden porteilla ja kansallispuistoissa liikkuvan on vaikea olla törmäämättä Kaarina Karin nimeen. Kaarina Kari oli jumppamaikka, liikuntakasvattaja, terveysopin oppikirjojen arvostettu kirjoittaja, ja yksi niistä jotka veivät vieraskirjan Fazerilta halvalla ostettuun peltirasiaan Haltin rinteeseen, Suomen korkeimmalle kohdalle.

Hän oli asialleen omistautunut, ja sai ansaitusti professorin arvonimen vuonna Merkkihenkilöiden kirjoittamat kirjat ovat yleensä puutuneita, tämä ei. Pläräilin kotikutoisen oloista kirjaa, oikeastaan vihkoa, Pallashotellin pihapiirin luontokeskuksessa, ja päätin hankkia sen luettavaksi. Hyvinkään kaupunginkirjastosta se löytyi. Tuskin kukaan lukenut vuosiin.

Tässä kirjassa on se innostunut pioneerihenki, tutkimusmatkailijan uteliaisuus, ja löytämisen ilo, joiden vuoksi maksoin maltaita Einari Merikallion Äyräpäänjärvestä. Tällaisia kirjoja ei enää tehdä. Haltin valloitus vai yksi osa Karin johtamien retkikuntien seikkailuista Lapissa ja Pohjois-Norjassa vuosina Aikana jolloin polut olivat poropolkuja, eikä turismia ollut. Tämä kirja kertoo menetetystä Lapista, jonka loppua Kaarina Kari kuvaa kirjan lopussa: Kilpisjärven rannoilla oli rikottuja, pulloja, pensaiden juurilla tölkkiä jos jonkin moista".

Takaisin sitä ei saa, mutta kirja säilynee Hyvinkään kirjaston varastossa? Tunnen Rushin musiikkia huonosti, koska Geddy Leen kimakka ääni on minulle lähes ylitsepääsemätön aita. Neil Peartistakin tiesin ennen Ghost Rider ia vain sen että hän on yksi arvostetuimmista rockrumpaleista, hieman ujo ja vetäytyvä, ja että hän tykkää lukea ja kirjoittaa, ja arvostaa Ayn Randin ajatuksia.

Ghost Rider in luettuani en ole aivan varma, tiedänkö hänestä kovin paljon enempää. Peart on taitava kirjoittaja ja viisas ihminen, jonka elämänkokemus loistaa kirjasta, mutta jollain tavalla hän onnistuu kääntämään katseen itsestään - havaintoihin joissa hän ei aina ole edes subjekti. Mutta havainnoijana hän on etevä.

Cheryl Strayedin Villin vaelluksen jälkeen Ghost Rider tuntuu tutulta. Neil Peart menetti vuoden aikana tyttärensä ja vaimonsa - kaiken. Rumpujen soittaminen tai sanoitusten tekeminen rockbiiseihin ei tullut kyseeseen, joten vaihtoehtoja ei ollut kuin yksi: Ja sitten ajettiin, ajateltiin, tavattiin ihmisiä, ja kirjoitettiin kirjeitä ja päiväkirjaa.

Väline, maisema, ikä, varallisuus ja sukupuoli erottavat Neil Peartin Cheryl Strayedistä, eli ei näköjään juuri mikään. Viesti murskatuille ja elämäntarkoituksensa menettäneille on selvä: Kirjoita matkasta kirja, ja omista se tulevaisuudelle, menneisyyttä kunnioittaen. Vaellus on minulle ylväs, lähes aristokraattinen kokemus, mahdollisuus irtautua kaikesta arkisesta visvasta ja ryönästä. Cheryl Strayedin Villi vaellus on tätä, mutta mutta myös visvaa ja ryönää, jota vähän yli kaksikymppinen nainen on ennättänyt kerätä päähänsä tuhdin lastin.

Isä on ollut sika, rakas äiti on kuollut, perhe on hajonnut, on petetty ja jätetty, avioliitto on mennyttä, heroiinia on puhallettu suoneen, hevonen on ammuttu Tätä kuormaa nuori Cheryl purkaa kävellessään yksin, varpaankynnet porskahdellen Pacific Crest Trailia kilometriä Mohaven paahtavalta aavikolta lumisen Sierra Nevadan yli Kaskadeille.

Road Movie on kääntynyt Trail Bookiksi, jossa fyysinen ponnistus ja askeettinen elämä eheyttävät raadellun mielen. Aiheen luulisi olevan loppuun kaluttu, mutta ei. Tämä kirja on tullut uniin ja opekokoukseen. Se on kouraissut, hiljentänyt ja etonut.

Kysymys on ollut se sama joka on jäänyt vaivaamaan jokaisen hyvän kirjan jälkeen: Kenties koukku on punkhenkisyydessä, jota The New York Times on hehkuttanut. Cheryl Strayed kapinoi jähmettyneisyyttä vastaan.

Ville Haapasalo, "Et kuitenkaan usko Samaa linjaa tämäkin kirja jatkaa, mutta on kuitenkin toisenlainen. Tässä on kaksi kirjaa päällekkäin, osin lomittain ja vain sieltä täältä toisiinsa nidottuna. Toinen kirjoista muodostuu parin päivän haastatteluäänityksistä puretusta tekstistä, joka on lähinnä kokoelma moraalivaiston puutetta sairastavan venäläisen yhteiskunnan valtaa ja väkivaltaa.

Jutut ovat todella sellaisia, ettei niitä voi uskoa. Että junanvaunullinen ihmisiä ryöstetään, ja vaunu laitetaan menemään Mustallemerelle. Ja että siellä Ville-poika sitten tienaa paluulippua tekemällä rikkaille hanttihommia, kunnes taas hakataan taas kerran verilammikkoon. Mutta sitten on kirjoista toinen, joka kertoo tarinaa itse päähenkilöstä, palvotusta Haapasalosta, hänestä jonka nimi on painettu kanteen kullanvärisin kirjaimin.

Tämä kirja koostuu Metson upeista kuvista. Olin aika lailla vaikuttunut hypistellessäni näitä kirjoja yön hiljaisuudessa. Tällaisia tahtoisin lukea enemmän - ja ehkä jopa kirjoittaa.

Ei kirjan tarvitse olla yksi pallonmuotoinen köntti. Tällä kirjalla on aivan erityinen asema elämässäni. Tämä on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut kannesta kanteen lukion oppituntien aikana, kesken työpäivän, kun opiskelijat tekivät tehtäviä. Ja melkoisella varmuudella viimeinen. Jounin tajunnanvirta on niin ennustettavaa ettei se häiritse ajatuksenjuoksua, puhumattakaan siitä että se herättelisi ajatuksia.

Merivirrat olivat Jounista huolimatta niitä samoja merivirtoja, ja happamoituminen hapanta. Joku lukiolainen saattoi ihmetellä, miksi Sipuralla oli pädi auki pöydällä. No monestakin syystä, mutta yksi niistä oli se että sormeilin Jounia.

Vaatii erityisiä lahjoja näytellä ärsyttävää, mutta olla kuitenkin ärsyttämättä. Tai rakentaa tekstinsä niin ettei ulkoisesti provosoiva tyyli provosoi. Tai ylipäätään olla vaan. Vanhemmiten olen alkanut ärsyyntyä siitä että niin monet asiat ärsyttävät, ja jäävät vaivaamaan. Mietin yökausia sitä miksi käytöstavat ja lähimmäisen kunnioittaminen koskevat vain osaa ihmisistä.

Jos media antaa ymmärtää Susanna Kosken olevan vahvojen puolella, häntä saa tytötellä, natsitella ja nollata peräsuolen täydeltä. Ja miksi Stillerin Perssiklubissa vieraileva Kupiainen saa minussa aikaan fyysisen oksennusreaktion, vaikka vaikuttaa tavalliseltä itseään täynnä olevalta reppanalta? Miten minun pitäisi suhtautua siihen että Eduskuntatalon edessä pönöttää uutiskuvissa noin 50 tyyppiä osoittamassa mieltään sen seksuaalisen viiteryhmän puolesta johon minä kuulun, ja enemmistö heistä näyttää olevan tunnettuja natseja?

Tai siihen että tälle ryhmälle huutelee joukko vastamielenosoittajia? Tai siihen että Yleisradio kertoo tämän uutisissaan? Ja miksi en uskalla korkata Tauski Peltosta?

En ole kuullut nuottiakaan Tauskin laulua, enkä kerta kaikkiaan uskalla klikata biisiä pyörimään Youtubesta. Pelkäänkö ristiriitaa jos kuulisinkin hyvän laulajan esittämän hyvän biisin? Jouni ei tällaisia pelkoja synnytä. Muistan kyllä lukeneeni Jounin kirjan, mutta tuskin sisältöä.

Jouni on kuin Waltari. Antiteesin väistämättömyys lienee luonnonlaki. Kun jokin vedetään överiksi, keskitienvoimaksi nimeämäni näkymätön köysi kiskaisee karkurin takaisin.

Samaan aikaan kun maailma täyttyi kirkuvin värein kuvitetuista solubiologian oppikirjoista, sellaisista joissa ribosomien pintaan on lisätty Illustratorilla blingblingiä, minulle täysin tuntematon Pentti Tapana kirjoitti solubiologian kirjan ihan vaan kirjoittamalla. Vain muutamat viivapiirrokset selventävät tekstiä, mutta silti tämä kirja lyö havainnollisuudessaan maan rakoon kaikki tuntemani solubiologian kirjat.

Oppikirjailijan tärkein taito on aavistaa se kysymys johon lukijan mieli seuraavaksi siirtyy, heitellä syöttejä haluamaansa suuntaan ja puhdistaa lukijan polkua turhasta ryönästä.

Harmi etten juurikaan pääse opettamaan näitä asioita ensi lukuvuonna. Kaunis on tämäkin kirja, ja ammattilaisten laatutyötä, mutta minua tällainen postikorttikuvia ja yyberelämyksiä vyöryttävä matkailumainos masentaa. Onhan Lapilla yhä lumonsa, mutta niin ahtaasti intressien väliin kiilattuna ettei sillä ole tilaa lumota. Suurelle osalle Lapin asukkaista Lappi on maata josta olisi revittävä sama elintaso kuin etelässä.

Onnea on se kun saadaan kaivos sinne ja toinen tänne, ja kaivosten väliin tie. Ja ehkä vielä joku tehdas, lomamökkighetto ja syntinen turistirysä. Eikä mitään kansallispuistoja, joiden perustaminen kieltäisi turpeen rullaamisen kelkalla tai mönkkärillä alas tunturin kupeesta, ja muoviroippeiden ja kaivosryönän levittämisen. Meidän etelän lantaheikkien mielestä lappilaisten elämäntarkoituksena on pitää kotiseutunsa ulkomuseona, ja huolehtia siitä että meitä palvellaan, mutta ei häiritä silloin kun haluamme irtautua arjesta ja kokea lumon Haglöfsseissamme.

Molempien rumia jälkiä on kairassa niin tiuhaan että en tänä kesänä löytänyt lumoa. En ole varma tahdonko enää Lappiin. Vai taionko lumoni kirjoista. Jos en tästä niin laamanni Kemppisen. Harm de Blij on erinomainen kirjoittaja. Ilman tuota yksittäisen tutkija-opettajan kykyä maantiede saattaisi olla maailmanlaajuisesti kanakirpun kokoinen ala, aluemaantieteen opiskelu kun lepää pitkälti hänen kirjoittamansa tiiliskiven varassa.

En väitä että olisin sen lukenut, mutta saavutus on melkoinen - onhan aluemaantieteen puisevana roolina kertoa millaista missäkin on. Ja nyt de Blij on hädissään.

Hän pelkää maantieteen kutistuvan oikeasti kanakirpun kokoiseksi. Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän.

Elvytysohjelma on käynnistetty, mutta de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis? Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA: Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: Koska de Blijn kirjan nimen väite on ylimielinen, luin kirjaa saaliinhimoisemmin kuin se vanha vastahousu Bibliaa.

On itsestään selvää että heikentynyt kartanlukutaito on maantieteen heiniä, mutta moni muu de Blijn esittelemä teema ei minusta välttämättä tarvitse nimenomaan maantiedettä kehyksekseen.

Ilmastonmuutoksella on spatiaaliset tukijalkansa, mutta kappaleet terrorismista ja Kiinan maailmanvalloituksesta lähentelevät puhdasta yhteiskuntatiedettä. Spatiaalinen ulottuvuus tarvitaan näissäkin, mutta sellainen mahtuisi hyvin niihin sosiaalitieteisiinkin. Maantiede pääsisi näissä päsmäröimään vain jos de Blij johtaisin luonnon piirteistä yhteiskunnallisia ominaisuuksia, jos hän siis olisi puhdasverinen ympäristödeterministi - mutta ei hän taida sellaiseksi tunnustautua.

Ilokseni kirjan toiseksi viimeinen kappale palaa taas puhtaasti maantieteen pariin, Venäjän olemusta kun määrää harvinaisen maantieteellinen piirre: Wilma avautuu pian lukiolaisten valinnoille. Pitäisi miettiä kaukaaviisaasti tulevan lukuvuoden opintoja. Maailma on muuttunut tässäkin parempaan suuntaan, nuorista on tullut suunnitelmallisia ja rationaalisia. Minulla ei olisi tullut lukioaikoinani mieleenkään uhrata ajatusta syksylle kesäloman alkaessa - kun en ollut selvillä edes kuluvan lukuvuoden menosta.

Nyt kun minusta on kasvanut iso, minun pitäisi pystyä vastaamaan järkevästi muun muassa kysymykseen: Fiksu lukiolainen ei tietenkään tuollaista hyväksy, sillä kaikkeen ei ole aikaa eikä voimia, ja olisi vielä se nuoruuskin elettävänä.

Joku syy olisi syytä keksiä. Ehkä se vastaus sittenkin löytyy de Blijn kirjasta. De Blij ei ole kauttaaltaan vakuuttava puolustaessaan kirjan otsikkoa hyödyn näkökulmasta, mutta maantieteen merkitystä ylistäessään hän ei kykene piilottamaan innostustaan. Hänestä on jännää möyhiä maantieteen monimuotoisuutta. Hän puhkuu kuin polvihousuissaan neppisautoradalla. Ehkä koulumaailmassa pitäisi viimeinkin luopua hyödystä yleispätevänä perusteluna. Matematiikkaan, fysiikkaan ja kieliin se sopii, moniin oppiaineisiin ei.

Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa. No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa.

Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä. Sellaisia aloja kuin historia ja maantiede opiskellaan siksi että niiden maailmaan sukeltaminen on huonoimmillaankin harmitonta, ja parhaimmillaan pirun jännää - tai Esa Saarista mukaillen, koska niiden merkityskerroksissa on tunnevoimaista innostussäihkettä, kauneussyvänteitä ja kohottavuusvärinää ylevyyden ylärekisterissä.

John Lawton kirjoitti luvulla Oikokseen kolumnin kaltaisia artikkeleita joissa hän muun muassa opasti turhia pehmoilematta nuoria tutkijoita tuloksellisiin työtapoihin. Lawton haukkui surutta oppilaitaan jotka olivat lukeneet liian vähän: Minä kuuluin tuon porukan äärisiipeen, ja muistan olleeni Lawtonin tinkimättömistä ohjeistuksista verisesti loukkaantunut.

Vaikka Lawton oli jälkikäteen ajateltuna useimmissa kohdin oikeassa, hänen piiskauksensa ydinongelma oli sama kuin ylhäältä huudelluissa säännöissä yleensä: Tällä taustalla kavahdin ajatusta Edward O.

Wilsonista samanlaisten paimenkirjeiden kirjoittajana. En ole harmikseni koskaan tavannut Wilsonia joskin kerran pääsin lähes kosketusetäisyydelle , mutta hänestä on muodostunut täydellisyyttä hipova mielikuva. Tutkijana hän hämmentävän laaja-alainen, pohjimmiltaan hyönteistaksonomi, joka on sosiobiologian kautta liikkunut lähelle ihmistieteiden filosofiaa, ja yltänyt lopulta lähes ainoana luonnon monimuotoisuuden puolustajana amerikkalaisten punaniskojenkin olohuoneisiin.

Ihmisenä Wilson on erinomaisen elämäkertansa ja suomalaisten tutkijoiden kuvausten perusteella mukava mies joka ei tahdo aiheuttaa harmia.

Wilson rakastaa tropiikin lämpöä, eikä suostu tekemään kenttätyötä tuiskussa ja pakkasessa. Hän ei pyri sankaritekoihin, eikä korosta itseään, vaan keskittyy tärkeimpään: Wilson muistuttaa monessa mielessä väitöskirjaohjaajaani Jorma Tahvanaista.

Tämän kirjan jälkeenkin uskon että Wilson on ensisijaisesti mukava mies. Hän ei ojenna sormi pystyssä, vaan kertoilee lähinnä elämäkerran lukeneelle tylsästi tapahtumia poimien miten hän on toiminut - ja sehän on toiminut. Osa kirjan kirjeistä on täysin turhia, erityisesti se joko kuvailee lastenkirjamaisen naiivisti mitä tiede on, enkä usko parhaankaan näistä kirjeistä varsinaisesti avaavan menestyksen portteja tämän päivän pilalle kilpaillussa tiedemaailmassa. Wilson on aivan oikeassa siinä että innostus on kaikkein tärkein tutkijan ominaisuus, mutta se että hän korostaa lapsuuden uteliaisuuden ja harrastuneisuuden merkitystä saattaa masentaa myöhäiskypsyneen.

Innostus ja täydellinen omistautuminen on tuottanut Wilsonin uralle erivapauksia, joten hänen viisaat ohjeensa on suunnattu lähinnä niille jotka ovat jo astuneet menestyksen tielle. Ne rivitutkijat jotka tieteentekemisen sijaan ramppaavat kissanristiäisissä ja kirjoittavat säätiöille anomuksia pysyäkseen leivän syrjässä kiinni eivät Wilsonin kirjeistä kostu. Kyynikkona eli tieteen tapauksessa realistina pidän tätä puhtaasti hyvänä. Huonoja ja keskinkertaisia tutkijoita koulutetaan aivan liikaa köyhyysrajalle ja hanttihommiin.

Jospa joku miestä ymmärtäisi tämän kirjan luettuaan hankkiutua ajoissa oikeisiin töihin. Afrikan ympäri Like, Eero Paloheimon hersyvän tarinoinnin jälkeen lukemani Juha Vakkurin edellinen kuvaus matkastaan Afrikan pölyisillä teillä oli pettymys. Vakkuri kirjoitti ulkopuolisena ja virkamiesmäisesti, kuin olisi katsellut kulttuuridokumenttia televisiosta tai lukenut lehdestä omasta matkanteostaan.

Afrikan poikki oli silti maantieteen opettajalle mukava tietokirja, joten tartuin innolla tähän uuteen, edellistä paljon tömäkämpään opukseen.

En tiedä olinko pettynyt vai helpottunut huomatessani heti ensimmäisiltä sivuilta, ettei mikään ole muuttunut. Juha Vakkuri on nyt kiertänyt U-lenkin Afrikan rannikkoa vastapäivään puskataksiperiaatteella rynkyttäen. Kirjassa vuorottelevat wikipediamaiset kuvaukset valtioiden historiasta ja avainhenkilöistä, ja Vakkurin tarinat matkustamisesta, hotelleista ja ihmisistä.

Ihmiskuvauksissa on ytyä paljon enemmän kuin edellisessä kirjassa, mutta kunnianhimoisena kustannustoimittajana olisin vaatinut noista aineksista paljon enemmän. Kun mies matkustaa yksin tuhansia kilometrejä ihokontaktissa afrikkalaisuuteen, kyllä lateriittitomun pitäisi varista lukijankin silmäripsistä.

Mutta kun en ole kustannustoimittaja, tyydyn siihen mitä on saatu aikaan: Kuten niin monet muutkin, tämäkin kirja herätti taas kerran kysymyksen: Linnunpöntönrakentaja Atena, Jo nyt on helvetti! Joku on tunkeutunut tajuuni, ja kirjoittanut minusta kirjan ilman lupaa. Vai että on teinivuosina Kymenlaaksossa lueskeltu Kiekusen ja Kellomäen kirjoituksia joululahjaksi saadusta Pökkelöpesijöistä? Ja kiinnostuttu poikavuosina pesimäbiologiasta ja rengastuksesta, vaan ei bongauksesta.

Ja rakenneltu pönttöjä alkeellisilla työkaluilla sekalaisista materiaaleista? Identiteetinanastaja on sentään naamioinut nimeni oman puumerkkinsä taakse: Pöyristelin kotvan, ja harkitsin oikeustoimia, mutta kovin pitkään en jaksanut lukiessani kerätä katkeruutta.

Niin mukava oli lueskella nuoruuteni tarinoita ensimmäisiin pönttöihin puukolla jyystetyistä aukoista, vaivalloisista pöntönkuljetusmatkoista ja huhtikuun lopun huumasta ensimmäisillä pönttökierroksilla. Jotain Vainonen muistaa väärin. Pöntönrakennus alkoi kyllä paljon nuoremmalla iällä, ja pönttöjen määräkin oli aivan toista kuin Vainosen mainitsema vähän yli Pelkästään pöllönpönttöjä oli kymenlaaksolaisissa metsissä parhaimmillaan toista sataa.

Jokunen asiavirhekin kirjaan mahtuu, mutta eniten ihmettelen kustantajan toimintaa. Ihan kelpo tarinoitahan tähän on koottu, mutta ei tässä nyt sentään tyyriin näköisellä kannella varustettuun paperille painettuun kirjaan ole aineksia, tuskin edes lehtiartikkeleiksi. Ensin luulin Vainosen olevan pöntönrakentamisella itsensä elättävä käsityöläinen, mutta hän näyttääkin olevan kirjailija.

Se selittänee kustantajan innon. Otavakin on julkaissut kirjan Antti Tuurin lomamatkoista, aamiaisista, paikkalipuista ja siitä kun tullaan hotelliin.

Minulle näiden fysikalistien kirjojen erottaminen tuottaa suuria ongelmia ellen pidä lunttilappua kirjanmerkkinä. Molemmat esiintyvät lakonisina, ja päästävät ohimosuonensa turpoamaan samoista koodisanoista: Molemmat koristavat tekstinsä näennäisen yllättävillä knopeilla antiikin sankareista ja intelletkuellikirjallisuuden viisauksista Seiskan antisankareihin kuin osoittaakseen olevansa vastustajiaan laaja-alaisempia - siis enemmän.

Molemmat esiintyvät mediassa hömelöinä professoreina ja kaikkien tieteiden asiantuntijoina. Ja minäpä luulen että molemmat ovat aika lailla kiusaantuneita julkisuuskuvastaan. Ainoa isompi ero jonka osaan näiden kahden välille tehdä, on se että vain toinen heistä julkaisi parhaan kirjansa vähän ennen maailmanloppua. Ei Enqvistinkään kirja huono ole, mutta muuta kuin kansi lupaa.

Matkaa tässä ei tehdä. Minulle matka merkitsee elämyksiä ja kokemuksia, jotain joka irrottaa. Enqvist kyllä kertoo istuneensa ties missä kirkoissa ja teltoissa, mutta poistuu mukavuusalueelleen pakollisten rivien jälkeen. Kerta toisensa jälkeen hän palaa inttämään tieteen luonteesta, kuin väittelisi kuvitteellisen Suomiurpon kanssa. Sellainen metodi on tunkkainen.

Kaiken käsikirja Ursa, Esko Valtaojan tekstissä, kenties jopa ajattelussa näkyy se ettei hänellä ole lapsia. Ei ole korrektia lausua sellaista ääneen, mutta en lausukaan, vaan kirjoitan: Tämä saattaa olla ainakin osasyy siihen miksi Valtaojan kirjat ovat olleet jäsentymättömiä, ja niitä on vaivannut tarve pullauttaa ulos kaikki vuosien varrella matkaan tarttunut.

Valtaojan neljännen kirjan pettymyksen jälkeen en halunnut lukea tätä kirjaa lainkaan ennen kuin näin sen mitättömän sivumäärän: Ei, ei se kuksahtanut, enkä ole lainkaan pettynyt. Esko Valtaojasta on näköjään kasvanut oikea kirjailija. Hän ei enää ahda, tuputa eikä horjahtele pientareelle. Tässä kirjassa ei ole minulle mitään uutta, ei mitään syytä lukea tätä tietokirjana. Silti sen lukeminen tuntuu jälkikäteen onnistuneelta tavalta viettää joulupäivän viimeiset tunnit.

Kirjan henkilökohtaisemmissa osissa saatoin jopa innostua Valtaojan kertoessa kapuamisestaan Grand Canyonin vuosimiljoonissa, ja innostuttuaan taas kerran avaruusmatkailusta. Mielikuva Esko Valtaojasta John Carterin kaverina pykii jostain syystä vastaan, mutta Valtaojan kuvaama tilanne ojanpenkalla Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välissä ei lainkaan. Elleivät media ja seurapiirit onnistu viemään Eskoa kokonaan pinnallisiin houkutuksiin, tulevilta kirjoilta voi odottaa paljon. Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen: Lars Levi Laestadius - Yksi mies, seitsemän elämää.

Lars Levi Laestadius oli nuoremman veljensä Petruksen varjoon jäänyt saamelainen pajuihin erikoistunut kasvitieteilijä Vittulanjänkältä. Hän oli lapsisen perheen isä. Hän ymmärsi saamelaista mytologiaa niin syvällisesti, että hänen etnografisten tutkimusten voidaan väittää yltävän nykyisten tieteen standardien tasolle. Hän oli ranskalaisen La Recherche - seikkailijaretkikunnan jäsen. Hän oli pappi vaikeimmalla mahdollisella alueella, ja joutui mönkijän karattua lapasesta kantamaan syytetyn roolia kuolemaansa saakka.

Hänet tunnetaan nimeään kantavan, rappion ennusmerkit tuntevan herätysliikkeen perustajana. Hänen saarnojensa voima perustui huoritteluun ja perkeleisiin.

Hän oli pitelemätön yleisnero. Hän täytti kovan jätkän tuntomerkit. Kaikesta tästä Pentikäinen ja Pulkkinen kertovat tavalla joka palautti hetkeksi uskon poikkitieteellisyyteen. Sitten ymmärsin että kysymys on monitieteellisyydestä. Poikkitieteellisyys kuoli von Humboldtin ja Laestadiuksen kaltaisten suuruuksien mukana luvulla.

Kirja sai erinomaisen startin matkalleen suosikikseni, sillä löysin kuuden dollarin hintaisen pokkarin Wilsonin kotikaupungin Pensacolan jättimäisestä kirjastosta Books-A-Million, North Davis Highway - näin ulkomuistista , jossa ihmiset lueskelivat kirjojan lokoisissa nojatuoleissa erikoiskahveja litraisista mukeista hörppien. Luin muutaman sivun kerrallaan, katsoin kartasta autenttiset paikat ja piipahdin sitten kadunkulmissa joissa Wilson oli ensimmäisen kerran muurahaisten puoleen kumartunut.

En muista yhtä kokonaisvaltaista lukuelämystä, enkä usko vastaavaa tulevankaan, sillä E. Hän edustaa vanhan hyvän ajan tutkijasukupolvea. Hän tunnustaa puutteensa, eikä tee mitään sellaista johon joutuisi itsensä pakottamaan. Hän on tehnyt kaikki kenttätyönsä tropiikissa, sillä hän inhoaa kylmää.

Hän on tutkinut muurahaisia sillä lapsena vaurioitunut silmä vaatii pääsyä kohteen lähelle. Hän ei tunne hallitsevansa riittävän hyvin evoluutiobiologille välttämätöntä matematiikkaa, joten hän on pyrkinyt synteesiin välineenään kieli. Hän arvostaa selkeää ja kaunista kieltä, mistä ovat osoituksena tämän elämäkerran ja Anthill -romaanin lisäksi kaikki hänen artikkelinsa ja kirjansa. Muurahaisia tihrustaessaan ja hyllymetreittäin tieteen klassikkoja kirjoittaessaan hän on lisäksi tullut parantaneeksi maailmaa kenties enemmän kuin muut tutkijat.

Kuudes kirja ilman messuja Kuvassa keskellä Jukka Virtanen. Elämäkertafriikillä on kaksi kertaa ylitse muiden kertojen. Näistä jälkimmäinen on Virtasen. Kirjan kansi on ruma, mutta yhdessä nimen kanssa se paljastaa juonen: Ja niitä muita onkin sitten valtavasti. Avasin satunnaispeukalollani kirjan aukeaman Olisiko ihmisen ystävä tämä leikkisän sanan taitaja?

Täällä Pohjantähden alla WSOY , , Tietokirjan käsitettä on syytä laajentaa. En olisi jaksanut innostua puisevasta Suomen lähihistoriasta, ellen olisi lukenut siitä yksittäisiin ihmisiin ja sukuihin zuumattuna Väinö Linnan kirjoista. Romaani on lopulta melko huono käsite kuvaamaan näitä teoksia.

Väritetyiksi dokumenteiksi minä näitä kutsuisin. Herrainvaltaa, sotaa, sodanjohtoa kritisoivina kirjoina en osaa näitä pitää. Herraviha ja vikinä toisten tekemistä päätöksistä on liian tavallista ihmisluonton nitinää näin suurten teosten pääteemaksi.

Minusta Tuntematon kertoo toveruudesta ja siitä että kun oikein puserretaan, kaikki päätyvät lopulta muutamiin yhteisiin perusarvoihin, ihmiskunnan universaaleihin. Pohjantähti on sukusaaga, joka kertoo siitä miten lähtökohdiltaan hyvin erilaiset ihmiset elävät yllättävän yhtenevät elinkaaret, eivätkä vähäosaiset ole tarkemmin ajateltuna vähäosaisia kuin kaunaisten toiveissa. Neljäs kirja ilman messuja Historia oli suosikkiaineeni, mutta ei minulla ollut aikomustakaan vastata yleisreaalikokeen historian tehtäviin.

Pitkä lukuloma antoi vain tekosyyn keskittyä pitkitettyihin nautintoihin: Grimbergiin, parran kasvatukseen, egyptologiaan, ruotsin opiskeluun ja kahvin yliannostukseen. En ole koskaan ollut tiivistelmien ja latistavan yksinkertaistamisen ystävä, enkä usko historian olevan siinä määrin tiedettä että Grimberg joskus vanhenisi.

Ostin avaamattoman oloisen sarjan noloon hintaan Huutonetistä, ja palaan siihen aina kun hukkaan langanpään. Grimberg on minun historiani, ja sitä vastustavat historiantulkinnat pilkkaa. Nämä kirjathan tuoksuvatkin historialle.

Se on kumma tunne kun huomaa jonkun ajatusten kulkevan samoissa urissa omien ajatusten kanssa. On se pelottavaakin, sillä samalla konkretisoituu se että ura on todella ura; ajatukset kolkottelevat kuin raitiovaunut. Lukiolaisten koevastauksissa törmään tähän säännöllisesti, mutta kirjoissa elämys on harvinainen - johtuisikohan esimerkiksi siitä että kirjailijat ovat kirjailijoita, ja minä en? Eero Paloheimon Tämä on Afrikka seurailee minun uraverkkoani täsmällisimmin, vaikka olinkin ensimmäisen neljänneksen perusteella päinvastaista mieltä.

Huusin kustannustoimittajia, juristeja ja kallonkutistajia apuun ravistelemattoman tajunnanvirran keskellä, kunnes oivalsin, että tässä kirjassa tyylillä on tarkoituksensa. Tämä on Afrikka on autenttinen, luomu ja reilu.

Paloheimo ei kohtele afrikkalaisia silkkihansikkain, vaan rehdisti, turvallisella otteella puristaen. Paloheimo on ymmärtänyt, ettei pahimpia sairauksia paranneta kivutta. On käsittämätöntä, että meillä on ollut tälläinen nero kansanedustajana, eivätkä useimmat sitä edes muista. Kavahdan takajaloilleni kun joku puhuu totuudesta, mutta tässä tapauksessa tunnustan vakaasti takajaloillani seisten: Ja kaiken lisäksi tämä on nautinto lukea. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin.

Lukioikäisenä olin otollinen kasvualusta filosofialle. Lukiossa ei filosofiaa opetettu, mutta lainasin kirjastosta kaikki saatavilla olevat filosofian kirjat ja yritin itseoppia. Olin harmissani kirjojen huonoudesta. Niistä oli aistittavissa filosofian mahdollisuudet, mutta ne olivat katsannoltaan kapeita ja niistä puuttui olemisen ilo. Kaikki muuttui kun sain tuoreeltaan käsiini tämän Esa Saarisen klassikon. Ei tämäkään kaikkia mahdollisia ajatusten maailman maisemia avannut, mutta tätä lukiessani tunsin samaa tursuavaa olemisen autuutta kuin vaikkapa istuessani keskellä parikymmentuhatpäistä peippoparvea tai seuratessani usvan laskeutumista pellon ylle ruisrääkkien raakutellessa.

Saarisen vahvuus ei jäänyt tunnelman luontiin ja elämänilon ruokkimiseen, vaan hän oli myös sisäistänyt tunnettujen filosofien ajattelumaailman niin että osasi selvittää ne lähes ymmärrettävästi paitsi Hegelin ja Marxin joita tuskin kukaan ymmärtää.

Kun Saarinen vielä korosti kirjansa esipuheessa yksilöä ryhmän sijaan, rillipöllö lukiolainen oli menettänyt sydämensä kyseenalaistamisen alttarille.

Upottavalle ja kivikkoiselle elämänpolulle johtava tapa suhtautua maailmaan oli valittu. Yksi kirja ilman messuja Loppuviikolla Messuhalliin ahdetaan kirjahyllyjä ja ihmiskudosta. Olen Per Look, ja kultturellien ihmisten seurassa mahdollisimman väärässä paikassa. En oikein pidä tönimisestäkään, enkä etenkään tyrkyttävästä kaupallisuudesta.

Kaupallisuus ei yleensä ole minulle ongelma - yleeensä jopa päin vastoin - mutta kirjat ovat arka paikka, jotenkin pyhiä esineitä. Jotta jotenkin etäkunnioittaisin tätä suomalaisen kirjallisuuden suurtaa juhlaa, pinoan viikon aikana tänne verkkopäiväkirjaan kirjoja joilla on minulle erityinen merkitys.

En siirrä koko kirjahyllyä pöydälle. Keskityn sydämellä kirjoitettuihin tietokirjoihin. Kasvoin Parikkalan Siikalahden möyheällä osmankäämipatjalla kahlaillessani Äyräpäänjärvihulluuteen. Einari Merikallion fani olin ollut kymmenvuotiaasta luettuani Olli Järvisen kirjoituksen tästä legendasta, ja tarunhohtoisesta valkoisesta hiustupsusta. Lainasin gradua tehdessäni Joensuun yliopiston kirjastosta Äyräpäänjärvi-kirjan päätettyäni änkeä sen nokikanatutkimukseni lähteisiin vaikka väkisin.

Käytin kirjan kerran vuodessa uusittavana kirjaston tiskillä, ja pidin sitä lainassa vuosikausia, kunnes eräänä ruuhkaisena iltapäivänä jätin sen palautustiskille. Sieppo Sorjosella oli omansa. Muista kirjan kappaleista ei ollut tietoa. Vuonna löysin yhden Äyräpäänjärvi -kirjan Huutonetistä.

Myyjä halusi keskustella ostajaehdokkaiden kanssa puhelimitse - joko varmistua kirjan pääsystä hyvään kotiin, tai kenties vain jutustella näin spesifiä kohdetta ilmeisen innostuneena etsivän kummajaisen kanssa.

Myyjä paljastui Kuopion luonnontieteellisen museon johtajaksi, tunturikasvillisuudesta väitöskirjansa tehneeksi Matti Haapasaareksi. Turisimme niitä ja näitä biologiasta, kunnes Matti kysyi tarjoustani. Neljä kymppiä, möläytin, ja ymmärsin saman tien heittäneeni pari desiä ureaa Merikallion haudalle.

Matti naureskeli isällisesti kakaramaiselle typeryydelleni, ja minä lisäsin hätäpäissäni summaan tuhdin nivaskan kahisevaa. Kirjan saatekirjeeseen Matti laittoi kiitokset keskustelusta, ja pakkasi mukaan myös väitöskirjansa.

Olen lueskellut sitä paljon. Se edustaa sitä vanhan hyvän ajan perinnettä, jossa aineiston keruu on elämäntapa, tutkimusongelma välttämätön paha, ja teoreettinen viitekehys turhamaista futurismia.

Äyräpäänjärven vahvuus on sen niukkuus. Kirja antaa vihjeitä Äyräpäänjärvien luonnon ylitsevuotavasta turpeudesta, mutta jättää mielikuvitukselle runsaasti tilaa. Valokuvat Merikallio on osannut pelkistää. Ne sisältävät selkeästi ympäristöstään erottuvia pääkohteita, minkä seurauksena lukija pyrkii kuvittelemaan kuvalle ympäristön: Vaikka muistelen kaiholla retkiäni Pyhäpäänniemeen, ja arvostan Moron ja kumppanien Äyräpäänjärvikirjaa, Merikallion sivistykselle tuoksuvan kirjan ääressä tehdyt retket ovat yhä antoisimpia.

Merikalliolla oli ainutlaatuinen kyky: Olen tutkiskellut satojen ihmisiä ja vaatteita ammatikseen kuvaavien portfolioita löytämättä niistä mitään sellaista jota Marian kuvissa ei olisi. Luonnollisesti olen epäluuloisten mielestä puolueellinen, olihan Maria oppitunneillani juuri se joka tuntui parhaiten ymmärtävän kuivakkaa iittiläistyyppistä huumoriani — kikatellen joskus ryhmänsä ainoana. Mutta minähän olen arviointialan ammattilainen.

En anna sielujen sympatian häiritä viiltävää analyyttisyyttäni. Kake ei ole koskaan suositellut mitään priima-käsitteen ulkopuolelle jäävää, mutta tähän suhtauduin kyynisesti muiden idioottien tapaan: Onnekseni Kaken täydentävä kommentti jäi vaivaamaan: Tämä kirja kertoo vihasta jota on vaikea erottaa rakkaudesta, hauraudesta, etsimisestä vailla tietoa siitä mitä etsitään ja ihmisestä myytin takana.

Agassi kirjoittaa älykkäästi ja niin hyvin ettei hän oikeastaan edes kirjoita. Lukiolle hankittiin kahdeksan keräintä ja pari laatikollista antureita. Vastaavia laitteita on tyrkytetty kouluille jo parisenkymmentä vuotta sitten, mutta tähän saakka ne ovat olleet itsetarkoitus: Testailin LabQuestia olosuhteissa joihin en olisi aiempia mittareita uskaltanut viedä — Ounastuntureilla sateen vihmoessa — ja totesin laitteen toimivan paremmin kuin olin osannut unelmoida.

Kosketusnäyttö ei hyydy viileässä, akku kestää, anturit mittaavat tarkasti, ja luokkaolosuhteissa data siirtyy näppärästi verkossa tai bluetoothin välityksellä dataprojektorin heijastettavaksi. Mittaaminen on nyt paljon viihdyttävämpää kuin väsyneet sudokut ja puhelinpelit.

Viimeiset vieraat Maankamara notkuu huonojen kirjojen painosta. Hesarin listat tulevan syksyn kirjauutuuksista nostavat ajatuksiini lähinnä tukahtuneen hätähuudon metsien puolesta: Kun massaa kuitenkin vyörytetään painokoneista yhä kiihtyvällä tahdilla, kaltaiseni hidasälyinen putkiaivo ehdi lukea hyvistäkään kuin innokkaimmin mainostetut.

Tähänkin kirjaan tartuin vain koska se sattui nokan eteen kengännauhoja solmiessani. Ihastuin saman tien kannen tyyliin, ja huomasin ilokseni kuvituksen koostuvan kokonaan tuohon samaan tunnelmaan viritetyistä kuvista. Kahden kuvaajan tyylit on onnistuttu sovittamaan hyvin yhteen, ja jopa keskellä kirkasta päivää otetuissa kuvissa on hämäränhyssyinen tunnelma.

Risto Rasan lyhyet runot toimivat kuvien tapaan, ja kun lyyrisesti soljuva asiateksti on useimmista luontokuvaajien itse kynäilemistä tarinoista poiketen kaukana väkinäisestä pakkopullasta, on vaikea keksiä tyylikkäämpää tapaa tallentaa raihnaisten talojen ja hylättyjen pihojen hämyinen lumo.

Viimeiset vieraat lienee lehteilemistäni kirjoista esteettisesti lähimpänä täydellisyyttä. Karjalainen ruletti Like, Tiedän viisi syytä lukea Jouni Hynysen päiväkirjamerkinnöistä ja kolumneista koottuja pokkareita.

Hän on todistettavasti käynyt kaikkein äijämäisempien äijien opissa ja äänestetty lisäksi Suomen seksikkäimmäksi mieheksi Rumba-lehdessä, jonka Hynynen itse kävi ostamassa Prismasta hiihtolenkin jälkeen hikisissä verkkareissa, monot jalassa. Yhtenä esimerkkinä tästä voisi toimia Hynysen tapa venkoilla itsekehun, itseironian ja itsesäälin muodostamassa kentässä kuin se kuuluisa kissa jonka selkään on teipattu voikkonen.

Mies vain lipsahtelee otteesta kuin Daltonin veljesten saippuoidut revolverit - kuten kirjansakin. Karjalaisessa ruletissakaan ei ole alkua, loppua, eikä keskiosaa. Se on kasa yhteen lätkittyä paperia, jonka joukkoon eksynyttä Siwan kuittia ei välttämättä huomaisi. Suuri osa kirjasta on niin puuduttavaa toistoa, ettei Hynynen jaksa siitä edes vitsailla. On vaikea sanoa, miltä osin kirja on hyvä, mutta sen luettuani minulle jäi olo, jota kuvaavaa sanaa en nyt muista.

Sana ei ole eltaantunut eikä eläköitynyt, mutta sisältää molempia. Otin käteeni ensimmäisenä Laxnessin Salka Valkan, mutta totesin pian ettei juuri sille ole vielä aikaa. Sitten yritin Tervon Laylaa. Sen aika ei tule koskaan. Yritinpä vielä jatkaa kesken jäänyttä Kilven Alastaloakin.

Ei kutsunut sekään, joten ajauduin vanhaan: Niitä onkin hyllyssä lukemattomia. Nallen kirja Markkinat ja Demokratia täytyy tietysti lukea. Se vaikuttaa äkkiseltään plärättynä kaltaiselleni talousummikolle tuhdilta oppikirjalta ja maailmanparannuskirjojen joukossa melkoisen tuoreelta tuulahdukselta. Seesteisemmin elkein tuulettaa mukava mies Edward O.

Wilson, joka näyttää tiivistäneen koko elämäntyönsä punaisen langan vielä painolämpöiseen kirjaansa The Social Conquest of Earth.

Saman alan miehistä tavoilleen uskollisena niukasti kirjoittava Robin Dunbar esittelee kavalkadin neronleimauksiaan tuoreimmassaan How Many Friends Does One Person Need?

Näiden ohessa yritän kahlata läpi huojuvan pinon eläinten kommunikointia ja linnunlalua käsitteleviä opuksia, kenties omalaatuisimapana filofian professori, klarinetisti ja säveltäjä David Rothenbergin kirja Why Birds Sing. Että jos näillä alkuun. Covers All - 25th Anniversary Album Waltarin neonväristä ilotulitusta on jatkunut jo 25 vuotta, joten on coverlevyn ja historiikin aika.

Valitettavasti historiikki on näistä parempi. Valitettavasti, sillä nykymeiningillä historiikin kakkososalle ei ole näköpiirissä sisältöä.

Minulle, triovaiheesta lähtien Waltarin uraa seuranneelle fanille merkityksellisintä Waltari-soundia, vuosien levyjen neondiscometallia ei coverlevyn peruspaksun rockjyrän seasta enää erota. Soitto soi lähempänä valtavirtaa, eikä Kärtsyn ääni jaksa enää edes ärsyttää. Waltarin vahvuus on ollut läpi pitkän uran erilaisuus ja värikkyys, sota mielikuvituksettomuutta vastaan.

Nyt bändi tuntuu kääntyneen itseään vastaan. On toisaalta myönnettävä ympäristönkin muuttuneen ahtaammaksi 15 vuodessa. Suomimetallin pioneerina Waltarin kohtalona on väistämättä tallautua vaikutteissa kylpevien perillistensä alle. Kuuntelen tätä levyä happamana, mutta on silti tunnustettava sen peittoavan mennen tullen lähes kaikki ennen lukua Suomessa julkaisut metallilevyt.

Waltari - Suomimetallin pioneeri Vaikka Waltarin uraa avaavaan tekstiin on jäänyt hiomattomia särmiä ja löysää lutkutusta, juhlakirja on säteillyt poikkeuksellisen pirteitä värejä vuoden viimeisten päivien pimeisiin iltoihini. Aiemmin turhista laulukisavoittajista kirjoittanut Pauliina Tuomola yllättää onnistuessaan määrittelemään määrittelemättömän Waltarin jo alkusanojen aloitusvirkkeessä: Yhteismitattomien asioiden luvaton yhdisteleminen, siinä on Waltarin ydin. Vaikka noin kanveesiin telova aloitus ei jätä myöhemmälle tekstille mahdollisuuksia loistaa, Pauliina Tuomola on onnistunut kaivamaan Waltarin urasta esiin muunkin olennaisen.

Untuvikkovaiheessa Waltari oli linjaton pyristelijä, jonka tekeleistä huokui luomisen tarve, ja sen toteutumisen estävä keskittymiskyvyttömyys. Tuolloinkin Waltarilla oli suuri merkitys kammottavinta vaihettaan elävän suomirockin myllyttäjänä. Kun Sami Yli-Sirniön ja etenkin tiukasti metallirumpaloivan Janne Parviaisen myötä löytynyt neondiscometalli nosti Waltarin suosionsa huipulle luvun puolivälissä, aloin minäkin tunnustautua varauksettomaksi Waltari-lapioijaksi.

Tuosta ajasta Tuomolan kirja kertoo vuolaasti yksityiskohtia, mutta kuvittelen löytäneeni kirjasta tuonkin ajan ytimen: Useimmille lienee selvää sen ja viimeisen 15 vuoden väkinäisen kivenläpiporautumisen syy: Kärtsy Hatakan nasaali lauluääni merkitsee Waltarille samaa kuin homoseksuaalisuus ehdokas Pekka Haavistolle.

Maailman valloittajat Docendo Sankarit ovat erikseen. Sankarit tekevät sellaisia asioita että voi että. Sankarit ovat kotoisin samasta maailmasta kuin hedonistit, mutta he kykenevät häpeään.

Tämän kirjan miehet ovat aitoja sankareita: Värikkään kannen ja naiivilta vaikuttavan aihevalinnan perusteella muodostin tästä kirjasta kovin kevyen mielikuvan - ja yllätyin iloisesti. Tällaiseen elämäkerran, kuvakirjan ja tietokirjan yhdistelmään en muista aiemmin törmänneeni, en ainakaan näin hyvin tehtyyn.

Erikoista on se että kirjan mielenkiintoisin henkilö on kirjoittaja Olli Pirhonen. Sankarit ovat harkitsevia konservatiiveja - todisteena tästä se että he ovat hengissä. Olli Pirhonen sen sijaan tuntuu heittäytyvän kirjassa unelmaansa, myöhempiin poikavuosiinsa. Sankareiden ja edellisen kirjan puurtajaurheilijan elämän äärellä Pirhosen teksti hohkaa pellavapään innostusta niin ettei lukijan tee lainkaan mieli Annapurnalle.

Vaan Annaan tekemään repparia sankareista. Varasin kirjastosta Martti Ahtisaaren elämäkerran. Ajattelin että lukaisen pois kuleksimasta, sivistyäkseni. Olisihan se pitänyt tietää: Täytynee tuolle silti löytää aikaa. Harvassa ovat suomalaiset nobelistit. Ja vielä harvemmassa ne joille Suomen tasavallan presidentin virka on välityö.

Ettei oikein jaksa vittu paskat kokoukset napata. Samassa pinkassa kannoin kotiin Carabidae-Niemelän ja muiden gurujen toimittaman kirjan Ihminen ja ympäristö. Pläräyksen perusteella se vaikuttaa upealta. Kauniisti ja pehmeästi taitettu tietokirja. Onneksi ympäristöalan asiantuntijat eivät enää kuvittele rumuuden olevan jollain tavalla ympäristölle eduksi. Kirja myös tuoksuu hyvälle.

Mikähän painoprosessissa sen aiheuttaa? Inferno-lehti tuoksui muinoin samalle. Lopussa näyttää olevan propagandaa, mutta annettakoon moinen toimittajille anteeksi. Walter Isaacsonin kirjoittaman Steve Jobsin bestsellerelämäkerran sain tänään syntymäpäivälahjaksi.

Tulen luultavasti olemaan suomennoksen puolesmiljoonas lukija. En yleensä tee niin kuin muut tekevät, mutta tämä tiiliskivi houkuttaa toimimaan toisin. Median poimintojen perusteella Steve Jobs on elänyt ristiriitaisesti, omia periaatteitaan vastaan.

Elänyt muiden elämää vaikka yhdenneksitoista käskyksi muodostuneessa ohjeessaan toisin julistaa. Hon ville inte ge upp. Han var en inflytelserik man som? Thelestam och Pontus Dammert. Kriget hade brutit ut. Jag ligger under trappan och nitar fast tyg. Jag kikar upp och ser en argsint kvinna som ropar: Men visst blev hon utintrigerad.

Mycket av sina kontakter fick hon ju via Erik. Det var hela broadwaydekoren! Sen kunde man nog dricka champagne.

Medan lunchen framskred blev Vivica bara surare och surare. Man hamnade in i roliga sammanhang! Hon kunde alla knepen. Vi var hennes barn. Deras romantiska relation var kortvarig. Tove var ett geni och det fattade ju Vivica. Och hon talade i liknelser. Men man skulle inte svika henne! Kovanko beskriver henne som? Bandler hade inga barn, det var konsten som var livets mening. Hon fick mig att flyga. Ester-palkinnon saajat Kati Lukka vas. Yksi Alma Lehmuskallion taitolajeista on nykysirkuksen ja esitystaiteen maailma.

Flykt mot Norr toteutettiin tarkkojen suunnitelmien pohjalta. Sen opin Huvilakadun istunnoissa. Niin syntyi Neekeri vai koirat , joka sai ensi-iltansa helmikuussa Kolmannella kerralla mestari istui mielisairaalassa, ja projekti oli kuivunut kokoon. Mutta ehdotus ei ottanut tulta. Paikalle saapui taide- ja tiedemaailman edustajia kaikkialta maailmasta: Pushkinia esitti Viktor Gvozditski.

Omaksuin jo varhain kodissani vallinneen arvomaailman. Pikkuveljen roolissa oli Pentti? Kohtaus ei ollut suuri, mutta se oli tunteikas ja vaikuttava. Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani.

Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Villa Frenckell, Huvilakatu yksi? Talo seisoo omalla tontillaan. Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.

Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana vuotiaaksi asti. Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta? Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa , olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Vuokra on todella halpa. Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa.

Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: Olin silloin vuotias, Vivica Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna , asukkaat joutuivat evakkoon. Hain ravut aamulla torilta. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. Se oli niin pieni teatteri. Mutta se meni ohi. Vivican vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa Se oli valtavan kiva ilta.

On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Se oli hyvin hurmaavaa. Se oli maailman tapa silloin. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua.

Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: Leena mureni, nielaisi ja vastasi: Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.

Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Se ikuinen huivi kaulassa! Se pistettiin pilaksi, tietysti. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli? Helmikuussa sai ensi-iltansa Sandro Key? Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.

Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli? Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.

Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.? Emme ole paljon nauraneet. Se merkitsee minulle paljon.? Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.

Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Det var en av hennes styrkor? Jag var intresserad av teater men visste inte vilken min roll skulle kunna vara. Jag var van vid en viss kritisk uppmuntran: Hennes blick var inte alltid realistisk, menar Sarkola, och det var bra.

Svenska dagen annorlunda var ett stort projekt med ett enormt program. Sen dess har teatersommaren varit en av de viktigaste festivalerna i Finland med ett stort internationellt utbud. Sarkolas arbetsroll ser annorlunda ut: Det fanns en koppling emellan oss, det kom in en emotionell reaktion.

De hann aldrig tala om saken detso mer. En viss motreaktion mot en trendighet och politisk korrekthet. Toleransen har absolut utvecklats sen Vivicas dagar. Idag har det konventionella glidit in i alla sexualiteter. Hur skulle hennes liv ha sett ut? Yle Teemalla klo Sukella Viva Vivica, Stadin friidu! Men visst gick det vilda rykten om henne. Teatern var hennes liv. Det finns bara ett slut.

Eller kanske speciellt idag. Nuori teatterinjohtaja oli saanut luotsatakseen Lilla Teaternin ja rakentanut heti aluksi kunnianhimoisen ohjelmiston: Vivica jalosti sen, ja revyyperinne jatkui Lassen aikana. Vad tror du, vet du…. Revyy-kikka toimi ja korjasi Lillanin taloustilanteen.

Onko sinulle tapahtunut koskaan vastaavaa? Paskat on jo housuissa. Lillanista tuli Sarkolan mukaan taiteellinen teatteri Vivican aikana. Suuret tragediat ja pienet komediat julistetaan pannaan.? Jos niin tekee, esitys muuttuu nopeasti papin saarnaksi. Puhuimme niin teatterista kuin yksityisasioistakin.

Esityksen idea oli yksinkertainen: Yhteinen maku ei vuosikymmenien kuluessa muuttunut. En halunnut pilata suhdettamme. Vivica sanoi antavansa minulle merkin. Mutta rouvat vain puhuivat. Tapa, jolla asia hoidettiin, tuo Sarkolalle mieleen Vivican aikalaisen ja toisen aatelisen, marsalkka Mannerheimin.

Siihen se velvoittaa jatkossakin: Hon beskriver Bandler som en intelligent kosmopolit. Det var det traditionella teaterpatosets tid.

Men Vivicas energi var enorm. Vivica tvingade henne, som Ulfsson uttrycker det. Men Lasse och mej dyrkade hon. Det visste vi alla tre. Tekniskt var Bandler inte speciellt skicklig, menar Ulfsson. Det var inga problem. Hon var ett erotiskt djur. Ulfsson beskriver det som befriande oproblematiskt.

Teatern var allt, man skulle satsa allt. Vi blev nog beroende av henne. Ulfsson minns att Bandler ofta talade om bottensorgen. Olemme perustaneet juhlavuotta varten Viva Vivica! Ida kirjoittaa ruotsiksi ja Eija suomeksi. Se liittyy kiinnostukseeni, kestolliseen esityskonseptiin.

Miten ohjaan ihmisen siihen tilaan, jossa sanaton maailma alkaa aueta? Joskus tietyn tyyppinen liike saattaa olla portti tunteisiin.

Huomaan sen omissa teoksissanikin: Vuorotteluvapaa mahdollisti kokemuksen, joka syntyy, kun keho alkaa rentoutua. Syyskuussa Pompidou-keskuksessa Pariisissa ensi-iltansa saanut ME? Jacopo Godanin ja Tero Saarisen kanssa. Vuorossa on tanssija-koreografi Johanna Nuutinen.

Iho kantaa monia tarinoita, tanssija-koreografi Johanna Nuutinen sanoo. Kaksikko on kuvannut lyhytelokuvia useissa paikoissa: Se pakottaa karsimaan elementit, jotka paljastavat liikaa. Teoksen kokoluokka on kaikkine yksityiskohtineen mittava, mutta se on haaste, joka saa minussa tulen liikkeelle. Karoliina Blackburn sanoo oppineensa paljon Halli, The Pool -esityksen tuottamisesta.

Matka visiosta valmiiseen lopputulokseen ei ole helppo, mutta sen kerran taivallettuaan tohtii tarttua uusiin haasteisiin. Vaikka vastauksissa on rutkasti? Se on minusta ihana mahdollisuus. On vain yksi ehto: Vastaus tuli saman tien: Olen voimallisesti hakeutunut muun muassa Koukkuniemen vanhainkotiin virkkaamaan ja laulamaan muistisairaiden kanssa.

Piispanen haluaisi rikkoa mielikuvan tankotanssista. Etsin ja luon koko ajan jotakin uutta. Se on ihmisen puhetta toiselle. Taidelajina runous on aika marginaalinen, ja olisi ihanaa tuoda se mainstreamiksi , osaksi valtavirtaa. Laite on uskomattoman vakaa. Teatteri Tuike toimi kiertueteatterina aina vuoteen , jolloin tuikelaiset hankkivat omat tilat Rinkisen kotinurkilta, Tapanilan kaupunginosasta.

Teatteri Tuikkeen esitystarjonta poikkeaa valtavirrasta. Jaksavatko nykyajan lapset katsoa sellaista? Veden alla -esitykset jatkuvat Teatterin tekeminen on kuitenkin elinkeino meille kaikille.

Sen ansiosta interaktiivinen osuus? Olen viime aikoina tehnyt nukketeatteria aikuisille, ja siksi? Vuorossa on nyt Veden alla?

Mira Laine innostui teemasta. Nukkeja on kaksitoista, joista osa esiintyy animaatiossa. En ole koskaan aiemmin ohjannut sekuntien tarkkuudella, Rinkinen kertoo nauraen. Lue Teatteri Tuikkeesta ja Veden alla -produktiosta kertovan juttusarjan toinen osa Taiteilijan tuskainen tie: Kuopion kaupunginteatterissa saa syyskuussa ensi-iltansa Leea Klemolan kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova. Se on ollut haastavaa.

Teatteri ei ole vain puheteatteria tai draamateatteria. Tai olin tajunnut sen jo aiemmin, mutta minulla ei ollut keinoja ajatella toisin. Kolme metronomia nakuttaa tahtia, kukin omaansa: Aina se on joltain pois, aika. Ajan olemusta monin tavoin pohdiskeleva sekuntia on yhden naisen monologi. Olennaista on muuttaa ajattelutapaa. Esityksen voi tilata minne vain? Teatterin perusporukka on nyt aika lailla hallussa: Ensemblen kokoonpano saattaa muuttua, kun teemme jotain muuta, Haasanen sanoo.

Toisaalta harjoitusaika on ollut tiivis ja omaksuttavaa tekstimassaa? Juho Liiran musiikillisen tuotantoon voi tutustua SoundCloud-sivustolla. Naisen hintana on milloin Hiiden hirvi, milloin Tuonelan joutsen, milloin rikkauksia alati jauhava sampo.

Nyt tuomme koko homman katsojan naamalle ja teemme sen coolisti. Luvassa on paljon tunteita: Se kuitenkin nosti suomalaiset eurooppalaisten sivistyskansojen tietoisuuteen.

Joistakin ideamme voi tuntua pelottavalta: Lue Super-Kalevasta kertovan juttusarjan toinen osa Kun rinnassa takoo tulivuori ja kaipuu seikkailuun? Tatu ja Patu pihalla on alusta loppuun kahden miehen harteilla. Suomessa on ollut vahva kiertueteatterikulttuuri. Ei hemmetti, ei ole totta! Tilaaja sen sijaan on ihmetellyt niukkaa lavastusta? On vastattava siihen kysymykseen, mihin on luvattu antaa vastaus, ja uskallettava olla aidossa kontaktissa katsojien kanssa.

Mutta se on riski, joka on otettava. Olethan lukenut Jaakko Loukkolasta? Teatteri on minun keinoni ottaa asioihin kantaa. Viulunsoittaja katolla -musikaalin Tevje muutti kertaheitolla villikon suunnan. Valmiudet siihen minulla on, mutta se vaatisi pohditun vision ja ison palon. Harrastajien parissa voin toimia vapaammin.

Ohjaajaksi pestattiin vanha tuttu, Jyrki Kanerva. Myin saman tien arviolta 30 keikkaa. Loukkolakin on samonnut peltoja ja pihoja, ja materiaalia? Pop up -teatterin esitysrakennelma tapahtumatelttoineen on todellinen tilaihme. Musisoivat ekoveijarit Markus Kaustell ja Mikko Semi vauhdissa. Helppoa se ei tule olemaan. Katsomo on varsin iso. Se on yksi tavoitteistani. Aloitan Lillanissa tammikuussa , mutta jatkan projektin parissa loppuun asti.

Halusimme Kirsin kanssa tarjota kuvia nuorista, jotka jollakin tavalla toimisivat heille peilikuvana. Olethan lukenut Lilla Teaternin tulevasta taiteellisesta johtajasta Marina? Se on tuttu hiekkalaatikko. Sitten sain puhelun, joka kesti noin 45 sekuntia. Meinanderin mielikuvissa Lillan on valpas ja peloton teatteri, jolla on pikku Myyn kaltainen luonne. Se on mahdollista, kun ohjaajia on kaksi. Mutta sille voi aina luoda edellytykset. Hanke olisi tarkoitus toteuttaa ainakin Pirkanmaan alueen vanhain- ja hoitokodeissa.

Amanda Kauranne Oli ilo? Teatteri Tuike Sanattoman Veden alla? Tavoitteena on luoda esitys, joka sopeutuu helposti hoivalaitosten rajallisiin tiloihin. Esityksen ensi-ilta tulee olemaan Teatteri Jurkassa vuonna Esitys on kantaesitys oululaisen kirjailija Lauri Hirvosen lastenkirjasta Tuulentaittaja.

Linda Wardal Sida vid sida -esityksen toteuttaminen. Se on kysymys, jota olen miettinyt paljon. Koska Teater Mestolan taloudelliset resurssit ovat niukat, tekstin tulee olla erinomainen. Haluaisin kuitenkin varmistaa teatterillemme jatkumon. Minulla on oma suunnitelma. Tuolilla odottaa haaste, valkoinen liina. Saanila on tarttunut teemoista suurimpaan, kuolemaan. Kun teatteri toimii, se vie katsojalta paikan ja ajantajun.

Sixten Lundberg, Vuokko Hovatta,? Se oli tavallaan kunnianosoitus Lillanin traditiolle. Lilla Teaternissa niin on tehty ennenkin. Ta mig till er ledare. Se on itse asiassa yhteinen piirre kaikille palkituille teksteille. Tolkienin Taru Sormusten herrasta tai J. Haluan kuvaustilanteessa luottaa ohjaajaan. Se avasi uuden maailman.

Treenasin kuudesti viikossa ja aloin tutkia opiskelumahdollisuuksia. Psykologiassa minua kiinnosti terapia.

..

Hyvä kalu halpoja hotelleja homoseksuaaliseen helsingissä

Gay lauttasaari hieronta porno chat

Elämäkertafriikillä on kaksi kertaa ylitse muiden kertojen. Barash ja Lipton suhtautuvat omituisen optimistisesti 2 puhdistushypoteesiin, vaikka tätä vastaan on paljon empiiristä näyttöä. Samaan aikaan kun maailma täyttyi kirkuvin värein kuvitetuista solubiologian oppikirjoista, sellaisista joissa ribosomien pintaan on lisätty Illustratorilla blingblingiä, minulle täysin tuntematon Pentti Tapana kirjoitti solubiologian kirjan ihan vaan kirjoittamalla. Mutta esiintyminen pelotti liikaa ja lopetin harrastuksen, nukketeatteritaiteilija Mira Laine muistelee. Täällä Pohjantähden alla Helsinki Samba Carnaval Sen varassa on hyvä kuvitella itsensä hieltä haisevan, rasvalettisen äijälauman Pläräilin kotikutoisen oloista kirjaa, oikeastaan vihkoa, Pallashotellin pihapiirin viestin niille joiden mielestä homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus, pedofilia, Kirjat ovat ameriikoissa omituisen halpoja. Sen varassa on hyvä kuvitella itsensä hieltä haisevan, rasvalettisen äijälauman sekaan . Kävin kaksi vuotta sitten viimeisen kerran Helsingin kirjamessuilla. Pläräilin kotikutoisen oloista kirjaa, oikeastaan vihkoa, Pallashotellin pihapiirin .. merkitsee Waltarille samaa kuin homoseksuaalisuus ehdokas Pekka Haavistolle. toukokuu Orangerie on suunnattu kaikille helsinkiläisille sekä Helsingissä Sarja alkaa pilottiesityksellä Hotelli Helkassa ja jatkuu syksyllä .. Harvoin näytetään, että se voisi tuottaa jotakin hyvää tai Vuokra on todella halpa. että homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos aina vuoteen asti.